Kaikki alkaa kiitoksesta


Pyysivät kirjoittamaan monialayrittäjyydestä maaseudulla.

Se on sinänsä somaa, koska minähän en ole yrittäjä. Olen free lancer ja vaikka monet ovat kehottaneet, en ole tullut ainakaan vielä pistäneeksi omaa yritystä pystyyn. Kyllä se varmasti asioita helpottaisi, mutta minä olen vähän huithapeli ja yrittäjän on oltava jämpti eläjä. Toki myös sopivassa määrin hullu ja railakas kokeilemaan uusiakin asioita, mutta jämpti kuitenkin.

Ensimmäisen tilini, niin sanotusti vieraalta tienatun, olen kuitenkin saanut yrittäjiltä. Tai jos tarkkoja ollaan, sain ihan ensimmäisen liksani eräältä oman kylän läpinuukalta emännältä nostettuani kaksi päivää perunoita pirunmoisessa räntäsateessa. Urakan jälkeen emäntä löi tympeänä viiden markan kolikon kopraani, käänsi selkänsä eikä antanut työpanoksestani sanallista kiitosta. Se jäi kaivelemaan, kiitos-sanan kanssa ei olisi jäänyt. Mutta opettavaista se oli, koska siitä saakka olen osannut itse kiittää niitä, jotka ovat omalla työllään minun eloani helpottaneet – joko palkan edestä tai ilman.

Siitä oikeana pitämistäni tilistä jäi mukavampi muisto. Piirinuohooja Veikko Ahonen eli meillä päin legendan maineessa kulkeva Nuohooja-Veikko ojensi minulle tet-viikon jälkeen Alvar Aallon kuvalla koristetun setelin sekä antoi kiitosta, opastusta ja rakentavaa palautetta. Harvaa ihmistä muistelen niin suurella lämmöllä kuin tätä toistakymmentä vuotta sitten kuollutta nuohoojaa, koska viidenkymmenen markan setelin lisäksi Veikko antoi minulle selvät raamit siitä, kuinka monialamies maaseudulla pärjää.

Ei Veikkokaan varsinaisesti monialayrittäjä ollut, mutta hormien puhdistamisen lisäksi hän jelppasi syrjäkylien asukkaita monella muullakin tavalla. Autokyydittömät mummot saivat mökkinsä ohi ajavalta nuohoojalta kaupasta tarvitsemansa tavarat, maanviljelijälle löytyi horminoomista lehmänpoijitusapu ja ihan varma olen siitä, että monessa talossa Veikko puhdisti noet myös asukkaiden sieluista. Veikko osasi kuunnella sopivasti, puhua passelisti ja jättää lähtiessään valoisamman olon sellaisellekin asiakkaalleen, joka oli tuuminut ennen nuohoojan tuloa hyvinkin synkkiä mietteitä.

Kaikki tämä kävi nuohoustyön ohessa, montaa minuuttia nuohoojan työpäivä ei sivutoimien takia venynyt. Ylimääräisestä palkasta ei puhuttu, mutta sellaiseksi laskettiin puolin ja toisin jäävä hyvä mieli. Tämä kuulostaa nyt vahvasti klisheeltä, sitä se ei kuitenkaan ole. Kuten ei sekään, että jokaisessa nuohoojan käyntipaikassa kuultiin ihan varmasti – niin ikään puolin ja toisin - yksi ratkaiseva sana: Kiitos.

Veikon lisäksi olen kohdannut toisenlaisiakin maalaisyrittäjiä. He ovat olleet ylimielisiä, asiakkaisiinsa tympeästi suhtautuivia ja oman henkisen käyntikorttinsa pahaksi paskovia. Useimmille heistä on ollut yhteistä se, että jossakin vaiheessa he ovat itkeneet paikallislehdessä yrityksensä kannattamattomuutta ja moittineet toimialueensa asiakkaita siitä, jotta mikä se on kun eivät palvelut kelpaa. Niinpä. Mikähän olisi?

Minusta maaseutu tarvitsee Nuohooja-Veikkoja. Ei yksin työlleen eläviä eikä itsestään asiakkaidensa heittopusseja tekeviä yrittäjiä, ei asemansa tähden kusipäistyneitä vaan työn ja yrittämisen ilosta kylillä vaikuttavia ihmisiä. Sellaisille on helppo sanoa, jotta kiitos. Ja sellaisia on helppo kiittää.

Minä muuten kiitin sitä vitosen antanutta emäntää, mutta seuraavana vuonna en perunannostoon lähtenyt.

Eikä harmita yhtään.

 

Antti Heikkinen, kulttuurin sekatyömies

Kirjoitus on julkaistu 1.9. ilmestyneessä HighwaySavon-lehdessä s.23.